Viime viikot ovat olleet tunteiden seikkailua kuin vuoristoradalla konsanaan! Välillä noustaan yhä korkeammalle ja korkeammalle ja hetken päästä maisema viilettää ohitse ja katoaa näkyvistä. Sitä ennen maisemat ovat saattaneet olla hyvinkin huikaisevat ja häkellyttävät. Alamäen tullessa tuntuu kuin jarrumies ei löytäisi jarrupoljinta ja vauhti olisi liian kova, välillä jopa vähän pelottavankin kova vauhti...

Vuoristoradan sykkeessä joutuu välillä tekemään päätöksiä. Päätöksiä, joilla on pitkäikaisia vaikutuksia omassa elämässä. Vaunun kyydissä tuntuu siltä, että olisi menossa sata lasissa päin seinää. Silmät on laitettava kiinni. Pelottaa, kun odottaa hetkeä, jolloin jysähtää. Ja kuitenkin. Kuitenkin juuri hetkeä ennen törmäystä tapahtuu ihme! Vaunu lähtee kuljettamaan ylöspäin,ylöspäin. Pimeys väistyy ja hetki hetkeltä maiseman piirteet selkeytyvät ja voi taas nähdä selvästi.Suunta eteenpäin,ylöspäin. Kohti valoa. Suunta on oikea. Kurssi on löytynyt. Vaunu pysähtyy. On aika nousta pois ja jatkaa matkaa. Kiitollisuus sisimmässä. Taivaan Isä, et jättänyt hetkeksikään yksin. Luottamus ja usko antaa askeleille voimaa jatkaa. Tunteet eivät sanele. Kalliolle juurtuminen on välillä kivuliasta, mutta sen arvoista! Tästä on hyvä jatkaa :)