Kuukauden ajan on vuodatuksen sivuilla on ollut enemmän ja vähemmän ongelmia ja siitä syystä en ole pystynyt kirjoittamaan kirjaintakaan tänne blogiin. Ongelma on nyt ratkennut kirjoittamisen osalta, mutta valokuvat ovat "kadonneet bittiavaruuteen" hajonneen kovalevyn myötä... Joten olen jälleen kerran tilanteen edessä, että vaihdan blogini nyt kokonaan uudelle palvelimelle. Teen sen jossain vaiheessa, kun olen tarkkaan miettinyt, mihin blogini siirrän. Siitä sitten tarkemmin, kun olen tehnyt päätöksen :) 

Kesä tuntuu nyt olevan kauneimmillaan, kun lomani alkaa häämöttää loppusuoraansa. Ensi keskiviikkona arkinen aherrus alkaa jälleen. Mieheni jää vielä koulujen alkuun asti poikien kanssa. Tuleva ekaluokkalainen lähtee sitten turvallisesti isänsä saattelemana koulutielle :) Olen ollut muiden poikien ensimmäisenä koulupäivänä tiiviisti mukana. "Pahnan pohjimmaisen" kanssa menee toisin. Näin tilanteet elävät. Näin on ihan hyvä!

Kuluneeseen kesään on kuulunut monenlaisia tunteita. Paljon iloa, naurua, yhdessäoloa, ystävyyttä, läheisyyttä ja jaettuja asioita. Paljon on myös tullut vastaan, surua, murhetta ja pelkoa ja vihaakin... Iloiset ja positiiviset tunteet antavat aina voimaa jaksaa eteenpäin ja elämä arkisine askareineen tuntuu hyvältä, kevyeltä ja kauniilta. On helppo olla ja helppo elää. Negatiivisten tunteiden purjehtiessa elämäämme saatamme tuntea, että meitä on petetty. Pettymys tuo tullessaan lisää negatiivisia tunteita. Niiden kohtaaminen voi olla joskus hyvinkin haasteellista ja haluaisimme mielummin työntää ne syvemmälle kuin olivatkaan sisimmässämme.

Mutta nuo negatiivisetkin tunteet ovat elämässämme ihan yhtä sallittuja kuin positiivistekin tunteet. Haasteellisinta noita tunteita kohdattaessa on kuitenkin se, miten kohtaamme tunteita ja käsittelemme niitä... Tunteet saattavat aiheuttaa ihan fyysistä kovaa kipuakin kehossamme. Kohtaaminen ja tunnustaminen on jo askel parempaan. Siitä kaikki lähtee :) Helppoa se ei ole... Helpoksi sitä ei kai ole tehtykään - näin luulen. Todellinen ystävä seisoo vierellä tukien, kannustaen ja ennen kaikkea kuunnellen kipua ja tuskaa, mikä yrittää pukeutua sanoiksi! Siinä tarvitsemme viisautta. Ei ole tärkeintä kauniit, hyvin puetut ja puhutut sanat vaan aito ja oikea läsnäolo kuuntelevien korvien kera :) Haasteellisinta kaikessa on se hienoinen herkkyys aistia ja olla loukkaamatta toista. Se on aikamoista taiteilua, kuin taitolaji. Itselläni se eiainakaan ole ollut mikään itsestään selvä taito... Monesti tuntuu, että on rikkonut enemmän kuin rakentanut. Haavoittanut enemmän kuin parantanut... Elämänkoulu, omine kipuineen ja koukeroineen ovat opettaneet kunnioitusta lähimmäistä kohtaan! Minulle suurinta on ollut kokea ja nähdä Jumalan suuruus kaiken keskellä :) Hänen armonsa on ollut turvani ja luottamus Häneen on saanut kasvaa ja sen merkitys on tullut tärkeämmäksi vuosien varrella. Sieltä kumpuaa iloni ja kiitokseni jokaisena päivänä. Ja se päivä ei aina ole hyvä päivä... Tosin on muistettava, että puhumme aina sen verran, mitä itse olemme kokeneet. Emme voi mitata kivun, surun, murheen jne määrää. Etenkään toisen puolesta. Voimme puhua vain "omasta puolestamme". Siinä kuunteleminen nouseekin tärkeimmäksi taidoksi :))