Sitten siskoni soitti kerran ollessani väsyneenä töissä tauolla kahvihuoneessa. Pitäisi pikaisesti vastata kysymykseen: "Lähdetäänkö jouluna Roomaan?" Tarjous päättyisi muutaman tunnin päästä. "Lähdetään!" Sain vastattua. Ajattelin vasta jälkeen päin 😀 Siitä ne suunnitelmat sitten lähti! Ja erittäin hieno reissu takana, kun mukana on yhteensä 13 henkilöä, aikuisia ja lapsia.

Aloitimme joulun vieton kotona jo päivää ennen aattoa. Lähtömme oli jouluaattona klo 07.00 lennolla Roomaan. Herätys olisi aattona jo klo 04.00 jälkeen. Paistoimme pienen kinkun, ostimme valmiit muutamat laatikot ja teimme pipareita ja joulutorttuja. Vanhin poikamme tuli kanssamme joululounaalle. Kuusen alle ilmestyi jokaiselle yksi lahjakin. Lisäksi pojille mummon kutomia sukkia. 

Ilta meni nopeasti ja pian lähdettiinkin viemään kahta poikaa mummon ja papan luokse Vantaalle yöksi. He menivät yhdessä taksilla lentokentälle. Meidän loppu perhe saapuisi autolla kentälle. Me kun ei kuitenkaan oltaisi koko perhe mahduttu autoomme enää. Minulla alkoi illalla kummallinen vatsakipu rintalastan alla ja olin erittäin huonovointinen. Sitä ei mitenkään helpottanut se, että kärsin lentopelostakin! Ehkäpä tässä kohtaa lentopelko jäi toiselle sijalle, kun olo oli huono. Huono olo kesti vielä koko lentomatkan iltapäivään asti Roomassa. Onneksi olo alkoi helpottamaan ja sain illaksi ruokahaluni takaisin.

Hotelimme sijaitsi ihan Pantheonin vieressä. Pantheonin edustalla kuulimme niin gospelkuoron, oopperalaulajan ja kantrityyppisen musiikin esittäjiä. Vaikuttavaa! 

Ensimmäisenä päivänä halusimme heti tutustua Colosseumiin. Olimme ostaneet liput jo ennakkoon netin kautta. Kannattava teko. Helpottaa kummasti jonotusta, kun pääsee nopeammin toisesta jonosta sisään. Tosi meidän piti vielä vaihtaa tulosteet aitoihin oikeisiin lippuihin lippupisteessä ennen kuin pääsimme sisään. Ja turvatarkastukset tietysti ennen sisään pääsyä! 

Vaikuttavaa, kerrassaan vaikuttavaa! Tosin myös laittoi miettimään sitä todellisuutta, julmaa ja karua todellisuutta jota on vakea uskoa todeksi. Leijonat ja ihmiset areenalla ja ihmiset nauttivat katsoessaa sitä! Hurraten!  Ihmisellä, kristityillä ei ollut minkäänlaista ihmisarvoa.... rauniot muistona.... Muuta e haluaisikaan nähdä!

Colosseumin läheisyydessä olisi ollut vanhan kaupungin osa, jonne emme tällä kertaa menneet. Meillä oli kiire hotellille. Pizzaravintolasta oli varattuna meille kaikille pöytä, jouluaaton kunniaksi.

Vaatimuksena aattoillalle oli, että jokaisella olisi päällä jotain punaista. Aika hyvin meiltä kaikilta se onnistui. Tosin toiseksi vanhimman poikamme kohdalla meinasi käydä huonosti.... Hän oli nimittäin pari päivää ennen lähtöpäivää laittanut pari hienompaa neulettaan pesuun. Olen tarķka ja fanaattinen pyykin pesijä ja yleensä tarķkaan katson pesulaput ja mietin värit jne.... Nyt katsoin hetken neuleita ja mietin kestääkö ne normaalipesun linkouksineen. Sinne vaan ne koneeseen menivät. Ja arvata saattaa kuinka kävi... neuleet tulivat koneesta "postimerkin" kokoisina! Molemmat neuleet olivat 100% villaa. Uuh... oloni ei ollut mitenkään riemullinen. Menin kuin alistunut koira poikani luo ja esitin pahoitellen tapahtunutta. Molemmat neuleet hän oli ostanut aikaisemmin isoveljensä kanssa Tallinnasta. Ja juuri se punertava neule oli tarkoitus ottaa mukaan Roomaan. Sininen neule oli kuitenkin ollut se paras ja arvokkain. Isoveljellään samanlainen. Katsoin sitä punertavaa neuletta ja totesin, että sehän on ostettu Zarasta. Ja tuumasta toimeen! Lähdin Helsingin keskustaan ostamaan pojalle uuden neuleen. Samanlaisen ja saman värisen. Joulu oli siltä osin pelastettu 😊 Ja meidän nuorimmainen ihastui kutistuneesta versiosta. Se oli hänen lempiversionsa koko Rooman matkan! Eli loppu hyvin, kaikki hyvin! 

No niin, takaisin Roomaan. 

Jouluaaton pizzeriamme nimi oli La Foccacia. Saimme olla nurkkauksessamme ihan rauhassa. Pizzoja odotellessa siskoni miehelle lankesi lahjojen jako. Hän oli nimittäin ainoa, jolla ei ollut päällää mitään punaista 😉 Olimme jo aiemmin laittaneet meidän jokaisen 13 nimet "hattuun" ja nostaneet jokainen yhden henkilön nimen. Sen kenen nimen sai oli saava lahjan Roomassa. Puhuimmekin aina "roomalahjoista". Nämä roomalahjat jaoimme tuolla ravintolassa ja lauloimme "Joulupuu on rakennettu" yhteisesti. Ja pizzat saimmekin sopivasti lahjojen ja laulamisen jälkeen. Maistui! Sen verran oli tuota matkaväsymystä, että aika pian syömisen jälkeen lähdimme pesulle hotellille ja nukkumaan. Uni kyllä maistui.

Meidän neljä poikaa olivat samassa huoneessa ja heillä oli kylpyamme. Jokaisella oli oma "kylpypäivänsä". Saivat nauttia pientä luksusta. Minä, mieheni ja nuorimmaisemme olimme samassa huoneessa. Meillä ei ollut ihan niin onnekasta. Ihmettelimme, miten meidän vessa oli suorastaan kylmä! Se selvisi seuraavana päivänä, kun mieheni kävi tutkailemassa sisäpihalta käsin huonettamme. Meidän vessame oli tehty vanhasta parvekkeesta! Ohut seinä ja lattia ei paljon lämmittänyt. Onneksi suihkukoppi oli riittävän tiivis. Kun se höyrysty oli siellä riittävän lämmintä 😁 Tosin vessa lattialle oli pakko laittaa pyyhe, jotta uskaltautui astumaan lattialle. Vesipullomme pysyivät sopivan kylminä, mikäs siinä!

Minä halusin seuraavana aamuna vähän kurkata maisemia ikkunastame. Sisäpihalla roikkui jonkun mamman pyykit narulla. Ihan olivat lempiväriäni 😉

Aamupalahuone oli ihan meidän vieressä, samassa kerroksessa. Aamupala oli ihan riittävän monipuolinen. Itse ihastuin luonnonjogurttiin, jonka sekään laitoin marmeladia, useimmiten aprikoosimarmeladia. Kinkut ja salami olivat ehdottomasti hyviä myös! Italialaiset osaavat.

Ajoissa lähdimme liikkeelle. Aamiainen alkoi jo klo 07.00. Siitä oli hyvä aloittaa päivä. Meilä oli klo 15.00 varattuna joulupäivän menu koko porukalle, joten oli hyvä lähteäkin ajoissa liikkeelle.

Päivä vierähti nopeasti ja valmistautuminen monen ruokalajin menuun alkoi. Nälkäkin oli. Suurinpiirtein tiesimme, mitä oli tarjolla. On se nykyaika vaan niin helppoa, kun voi vain mennä googleen ja kääntää kieleltä toiselle. Tässä illan menuumme englanniksi. Netissä oli vain italiaksi. Ravintola oli suosittu ihan maailmalla presidenttien ja näyttelijöidenkin keskuudessa. Viimeisen eli jälkiruoan jouduimme yhden poikani kanssa muuttamaan, kun siitä oli pähkinää ja paljon. Vähän erilaista nugaata kuin mihin olimme Suomessa tottuneet! Yksi pojistamme sanokin jälkiruokaa pähkinäkakuksi. Onneksi tuo menu ei sisältänyt kalaa. Sen suhteen sain olla turvassa.

Hyvää oli ja olo ei tullut raskaaksi. Ruokajuomia kysellessä tuli hauska tilanne. Mieheni tilasi lasten tavoin "kokiksen". Vanha koukkuselkäinen miestarjoilija katsoi mieheeni ja sanoi: "Grande bambino". Me kun emme viinin juojia ole. Ja tuo grande bambino sai sitten vähän suurempia ruoka-annoksia kuin muut 😀

Syömisen jälkeen kävimme vielä pienellä kävelyllä. Ilta oli vielä niin lämmin ja lempeä. Kävimme sillalla, jos näkyi kaukana Pietarin kirkko ja löysimme sattumalta vanhan teatterin seikkaillessamme katuja ristiin rastiin. 

Teatro di Marcello

Teatro di Marcello

Ja sitten taas välillä nukkumaan. Seuraavana päivänä lähdemme seikkailemaan linnamuseoon. Ja ehkäpä vielä muuallekin. Kaksi päivää vielä jäljellä tutkia Roomaa.

Ajoissa kohti uusia seikkailuja ja ensimmäinen kohde onkin mielenkiintoinen kohde. Castel Sant'Angelo.

Maisemat linnamuseon katolta olivat upeat moneen suuntaan. Sai ihailla kaunista Roomaa.

Pietarin kirkko

Linnan katolla on enkeli, joka kuvastaa Rooman historiassa tärkeää osaa. Arkkienkeli Mikael ilmestyi aikoinaan Paaville rukouskulkueen aikana. Rutto riehui tuolloin Roomassa. Mikael työnsi verisen tuppensa miekkaan merkiksi Jumalan vihan loppumisesta. Sen jälkeen Paavi kruunasi kiitoksena linnan enkelillä.

Museo oli kaiken kaikkiaan mielenkintoinen nähtävyys. Olisi vain sisään mennessä pitänyt ollapassit mukana. Olisime säästäneet selvää rahaa. Meidän 13 vuotias ja poikain 12 vuotias serkutyttö olivat virkailijan mukaan 18 vuotiaita. Kelakorttikaan ei nyt auttanut tilanteessa ja todistamisessa. No, näillä mentiin....

Ja matkame jatkui tuolle päivälle. Jokainen lähti vähän eri auuntìin. Kolme poikaamme kierteli omaa reittiään ja minä, mieheni ja kaksi poikaamme omaa reittiämme mummo ja pappa lähtivät seikkailemaan omaan suntansa ja siskon perhe omaan. Joten niin sanotusti jalkauduimme. 

Me lähdimme etsimään puutarhaa ja päädyimme ylöspäin ja ylöspäin. Päädyimme niin sanotulle majakkakukkulalle. Suomen suurlähetystöllä on kauniit maisemat! Niin, Roomahan on rakennettu seitsemälle kukkulalle ja niiden väliin.

Taustalla näkyy monumentto a Vittorio emanuele II (valkoinen rakennus)

Litteä kupolinen rakennus on Pantheon

Tuolla ylhäällä löysimme pienen paikallisen autokioskin, joita oli paljon muualla Roomassa. Onneksi tuo yksi löytyi täältäkin, koska nuorimmaisemme piti jo aikamoista valitusvirttä tuosss kohtaa. Nälkä ja väsymys olivat päällimmäisenä mielessä. Ei niinkään ne meidän ihailemat maisemat! Ostimme pari isoa paninia. Nami, miten herkullisia! Ne auttoivat jaksamaan eteenpäin kulkemisessa 😊 Olimme kulkemassa alaspäin toista kautta. Alhaalla Treveressä oli tarkoitus treffata isompien poikain kanssa ja syödä pizzat. 

Pienen hiukopalan jälkeen aloimme hiljokseen laskeutumaan alas kaupunkiin. Matkalla näimme vielä suihkulähteen joka oli aika vaikuttava myös. 

Fontana del'Acqua Paola

Tilanne kuvia Treverestä. Pizzaaaaaaa....!

Päivä olikin painumassa mailleen ja matka kohti hotellia alkoi. Koko perheen voimin. Isommat pojat veivät vielä meidät löytämänsä jääteöpaikkaan. Jäätelöitä jäi totisesti ikävä! Ne olivat jäätelöitä parhaimmillaan makunystyröit hivellen!! Jäätelöiden jälkeen päätimme vielä lähteä käymään Trevin lähteellä. Se sijaitsi lähellä hotelliamme. Kolme poikaa ähti jo lepuutamaan jalkojaan hotellille ja osa meni kylpyynkin. Minä, mieheni ja kaksi poikaamme lähdimme vielä pienelle kävelylle.

Fontana bi Trevi

Fontana di Trevi

Ihmisiä oli liikkeellä ihan tungokseen asti! Ja vähän alkoi ahdistamaan. Menimme hetkeksi istumaan vieressä olevaan kirkkoon. Siellä ei ollut niin paljon ihmisiä. Kirkkoja oli kaikkialla ja joka kadunkulmassa. Toinen toistaan koristeellisempia ja loisteliaampia. Jossain vaiheessa tuli ihan ähky! Suomalainen vaatimattomuus alkoi kummasti vetämään puoleensa.

Palasimme pikaiselta käynniltämme hotellille suihkuun ja lepäämään. Iltapalaa olisi vielä saatava, ei enääisoa pizzaa. Lähdimme kahden vanhimman pojan kanssa kiertelemään ja löysimmekin paikallisen "pikaruoka" paikan. Paninipizzoja! Aivan mahtavia! Nami! Niitäkin jäi ikävä 😉

Hyviä ja halpoja! Ja makuvaihtoehtoja oli paaaljon. Minä tykkäsin tomaatti-mozzarella-basilika vaihtoehdosta. Nyt jaksoi mennä nuķkumaan.

Viimeinen kokonainen päivä Roomassa alkoi perinteikkäästi aamupalalla. Meidän aamupalan laittaja oli muutamana aamuna myöhässä. Oli kuuleva bussi myöhässä ja oli festivaaleja jne.... Olimme uskollisesti klo 07.00 joka aamu oven takana odottelemassa. Aikaa ei ollut hukattavaksi!

Lähdimme tuona viimeisenä päivänä kohti Vatikaania ja Pietarinkirkkoa. Vatikaanimuseot avautuivat klo 09.00 ja olimme aikaisin liikkeellä. Sunnuntai oli ilmainen sisäänpääsypäivä. Joka kuukauden viimeinen sunnuntai oli ilmaista. Sattui sopivasti meidän kohdalle! Jonotimme kadulla mutkitellen ja htaasti edeten puolitoista tuntia. Otti koville, muttaoli se jonottamisen arvoista! Moni ei päässyt edes sisälle jonotettuaan kauan. Ilmaisra aikaa oli yhteensä kolme tuntia ja jono takanamme ja pois tullessamme oli mielestämme loputon!! 

Vatikaani oli valtava. Ähky tuli jossain vaiheessa sielläkin. Uskomatonta ja välillä ihan älytöntäkin. Pieni ihminen ei ymmärrä sitä suuruutta ja kauneutta ja prameutta... Kuinka tuo kaikki on edes koskaan pystytty rakentamaan. Sistuksen kappeliin kun pääsimme, joka olikin koko Vatikaanireissun päätavoite, olimme silmät ja huulet pyöreinä... Mahtava nähdä ne maailmankuulut freskot! Viimeinen ehtoollinen ja ihmisen ja Jumalan kosketus. Kappelissa piti olla hiiren hiljaa ja kuvata ei saanut. Otin muualla Vatikaanissa kuvia, mutta en laita sieltä kuvia ollenkaan. Kun olimme kierroksemme tehneet, olimme kuinkas muuten nälkäisiä! Mietimme, että pasta maistuisi tällä kertaa. Etsimme sopivaa paikkaa ja mietimme jo että kauaa ei jaksa paikkaa etslä. Lopulta päädyimme Burger Kingiin. Täytyy myöntää, etten ole Burger Kingissä ennen vieraillutkaan edes koti Suomessa. Ja niin taisi olla osalla meidän perheestä. Joten ensi kosketus myös syömisessä tuli koettua Roomassa 😀

Sitten arvoimme, kuka haluaa vielä nähdä suuren ja mahtavan Pietarin kirkon. Muut halusiat mennä jo hotellille lepäämään, paitsi minä, mieheni ja yksi pojistamme. Poikamme oli rakastunut historiaan ja rakennuksiin ja arkkitehtuuriin ja niin edelleen. Oli ilo katsella ja nauttia hänen puolestaan. Sen voimalla jaksoinkin jonottaa jälleen kerran. Teimme kyllä viisaasti, kun jonotimme vasta viimeisena kokonaisena päivänä. Se vei aika paljon voimavaroja. Aurinko onneksi lämmitti mukavasti, mutta ilma oli kuin suomalaisessa kesässä. Sopiva! 

Pietarin kirkon kupoliin emme uskaltautuneet. Liian korkealla meille. Ehkäpä joku toinen kerta 😉 Kävimme kuitenkin katsomassa kirkon ja samalla Paavin aarteita. Sitä aarteiden määrää ja arvoa ei kyllä pysty sanoin kuvaamaan! Ihan alkoi pyörryttämään ja vähän ahdistamaankin se paljous. Ja minkä arvoisia ne kaikki aarteet yhteensä ovatkaan..? Mietin vain, että onko tosiaan tarkoitettu niin, että kirkko pitää tuon kaiken itsellään. Kuinka paljon olisikaan autettu maailman köyhimpiä ja kärsivimpiä ihmisiä ja maita. Olisiko nälänhätää ja sairauksia enää ollenkaan....!? Uuh, tulipa tuo kaikki nähtyä ja koettua. Taisi riittää minulle.

Kodittomia oli paljon katukuvassa. He majailivat suurimmaksi osaksi kirkkojen portailla. Eli siltäkään ei voinut välttyä ja miettiä, mitä voisi tällekin asialle tehdä. Heidän ahavoituneet kasvonsa kertoivat karusta elämästä. Olisipa voinut jonkun viereen istahtaa ja kuunnella eletystä elämästä ja syystä elää kadulla kodittomana. 

Viimeisenä iltana kokoonnuimme vielä yhdessä syömään. Pastaa kiitos! Se oli vielä tältä reissulra kokematta. Löysimme pasta-pizza ravintolan. Otin ja maistoin pasta carbonaren. Sen voisi yrittää tehdä itsekin kotona. Olen tainnut Tallinnassa maistaa pasta carbonarea italialaisessa ravintolassa. Täytyy sanoa, että italialaiset osaavat! 

Seuraavana aamuna olimme jälleen aikaisin aamiaisella. Pakattu olimme jo edellisiltana. Aamiaisen jälkeen menimme ulos odottelemaan kyytiämme lentokentälle. Kuski vei meitä kaunista reittiä. Sai vielä ihastella kaunista Roomaa. 

Rooma on sanansa ja nimensä veroinen. Kuin suuri museo! Joka paikassa on historiaa ja menneisyyden askeleita. Paluulennolla luin lehteä, jossa kerrottiin Firenzestä. Sinnekö seuraavaksi. Kuka tietää. 

Sydän on täynnä rakkautta. Sydän on symbolina rakkaudelle. Se merkitsee lämpöä, iloa, hyväksyntää. Positiivista tunnetta. Kaikkea sitä, mitä ihminen pohjimmiltaan kaipaakin. Olla rakastettu. Ilman sydäntä ei ole elämää. Ihan fyysisestikin. 

Joulu on aikaa rakkauden, ystävien, sukulaisten, kaikkein lähimpien ihmisten. Joulu on kaunis, herkkä ja herttainen. Työn touhu, kiire ja melske jää taakse. On aika levon ja rauhan. Meille julistetaan joulurauha itse kullekin säädylle. Jos sitä rikkoo, on se rangaistava teko. Otamme kaiken hartaudella vastaan. Uskomme sen. Vastaanotamme sen. Ymmärrämme sen. Joulu kuuluu jokaiselle, lapselle, aikuiselle ja vanhukselle (jälleen joululaulua mukaellen). 

Entäs aika ennen joulua? Miten olemme saavuttaneet joulurauhamme sydämiimme? Tästä kohdasta alkaakin jonkinlainen sisäinen kapinani. Itse siihen yleensä vuosien ajan syyllistyen. Kiire, stressi, väsymys, juosta mieli kireänä hyllyjen välissä etsien viimeisiä lahjoja, puuttuvia ainesosia jouluruokiin. Sorttia on jo monenlaista, mutta vielä olisi saatava jotain aikaiseksi. Kuusen valinta. Onko se riittävän tuuhea, tasaisesti kasvatettu, prameakin ehkä. Saunalauteet ja ikkunat pesemättä, verhot ompelematta (tai ostamatta, silittämättä).

Ja niin. Lastenkin pitää olla kiltisti, jotta saavat lahjoja. Tuhmat jäävät ilman. Ja kuitenkin lahjavuori on kuusen alla juuri sellaisena kuin se on luvattukin. Onhan lapset ne kuitenkin kaiken tuhmuuden keskellä ansainneetkin.

Joka joulu olen saanut sismpäni miettimään asioita jostain toisesta näkökulmasta. Ensimmäinen kohtaaminen erilaiseen jouluun oli muutama vuosi sitten, kun tajusin erään ihmisen kertomisen kautta ja erästä artikkelia lukien (joka siis vain vahvisti tätä erästä tosi tarinaa), että joulun aika on tilastollisesti vuoden vilkkainta aikaa kotiväkivallan ja alkoholin käytön suhteen! Jouluna! Olin elänyt siihen asti idyllisessä kuplassani. Jouluhan on rakkauden ja lähimmäisyyden aikaa. Rauha on julistettu kaikille säädyille kaikkialla maailmassa... Juhannuksenahan päihdytään! Sen olin jo toki oppinut näkemään. Mutta joulunakin ja pahemmin kuin koko vuotena :(  Surullista, hyvin surullista...

Toinen kohtaaminen erilaiseen jouluun tulee oman työni kautta ja omien poikien kavereiden kautta. Joululoma ei ole odotettu. Mielummin oltaisiin koulussa tai päivähoidossa. Joululoma on liian pitkä vanhempien riitojen kuuntelemiseen, perheet ovat hajonneet ja riidellään lapsista. Ei ole ehjää joulua. Lahjat eivät tuo rakkautta. On myös lapsia, jotka eivät saa lahjoja. Se on raskasta, kun koulukaverit kertovat loman jälkeen saaduista lahjoistaan ja matkoistaan "paratiisisaarille". No, tässä kohtaa totean vain, että olemme itsekin lähdössä matkalle jouluaattona. Ihan ensimmäistä kertaa! Ja se jos mikä jännittää!

Omalla asuinalueellani on paljon yksinäisiä vanhuksia. Olipa kerran yksi vanhus, joka kertoi että ei ole nähnyt perhettään vuosiin! Oma vaimo oli kuollut ja lapset lapsenlapsineen eivät käyneet isän, papan luona. Hän tuli usein juttelemaan, kun olin aikoinaan lasten kanssa hiekkalaatikolla tai annoin lapsille vauhtia keinussa. Tuli joulu. En enää nähnyt häntä. Kuulin naapurilta, että pappa oli saanut sydänkohtauksen. Kaipasikohan häntä kukaan?

Yksinäisiä, kaikenikäisiä ja kaikenlaisia ihmisiä on paljon. Joulu tekee monille kipeää. Sydämeen. Sisimpään. Sinne, missä rakkaus ja lämpö asuu.

Tänä jouluna olen nähnyt lasten rakkauden ja läheisyyden kaipuun! Viimeiset pari viikkoa töissä olen ollut suuri syli monelle lapselle. Se on ollut riipaisevaa! Monilla lapsilla on perhe hajonnut. He eivät oikein tiedä, missä joulu vietetään. On lapsia, jotka eivät edes näe vanhempiaan. Tai kuten eräs poika totesi: "En haluaisi olla kummankaan luona. Äidin luona ei ole isää ja isän luona ei ole äitiä." Poika itki. Niin itki minun sydämenikin....

Näiden kokemusten jälkeen minulle joulu merkitsee jotain vain sydämessäni. Ei ulkoisissa puitteissa. Sydämeeni joulun teen ja mieleen hiljaiseen, taas Jeesus lapsi syntyy uudelleen. Omalle perheelleni tärkeintä joulussa on yhdessä olo ja lepo ja katkos arjen pyörteistä.

Yleensä jouluaattona olemme joulukirkon, jouluruoan syömisen ja lahjojen avaamisen jälkeen vaihteneet yöpuvut päälle ja villasukat jalkaan. Suklaa, hyvä kirja tai elokuva vie ajatukset työn touhusta. Tänä vuonna olemme ostaneet pari kuivakakkua valmiiksi. Laatikot ostamme valmiina. Piparit ja joulutortut teemme itse. Kinkku on jo ostettuna. Siinäpä se! Joka joulu on mennyt erilaisella kaavalla. Voimavarojen ja innostuksen mukaan. Joulu tulee jokaiselle! Olen miettinyt sitäkin, että vaikka söisimme vain spagettia jouluaattona, olisi se meidän näköinen joulu! Kuka on sanonut, että jouluna syödään vain laatikoita. Ei kukaan :) Sitä paitsi tänä jouluna meidän perhe syö suurimmaksi osaksi pizzaa :D

Minun joululahjtoiveeni on se, että jokaisella voisi olla joulu sydämessä. Ja muistaisimme edes yhtä ihmistä tavalla tai toiselle, jolla ei ole mahdollisuutta ehjään tai aineelliseen jouluun. Anna vaikka lämmin rutistus lahjaksi.

Tässä linkki joululauluun: Tulkoon joulu!

https://youtu.be/uk5E6Vz0mp0

Vuoristoradan sykkeessä joutuu välillä tekemään päätöksiä. Päätöksiä, joilla on pitkäikaisia vaikutuksia omassa elämässä. Vaunun kyydissä tuntuu siltä, että olisi menossa sata lasissa päin seinää. Silmät on laitettava kiinni. Pelottaa, kun odottaa hetkeä, jolloin jysähtää. Ja kuitenkin. Kuitenkin juuri hetkeä ennen törmäystä tapahtuu ihme! Vaunu lähtee kuljettamaan ylöspäin,ylöspäin. Pimeys väistyy ja hetki hetkeltä maiseman piirteet selkeytyvät ja voi taas nähdä selvästi.Suunta eteenpäin,ylöspäin. Kohti valoa. Suunta on oikea. Kurssi on löytynyt. Vaunu pysähtyy. On aika nousta pois ja jatkaa matkaa. Kiitollisuus sisimmässä. Taivaan Isä, et jättänyt hetkeksikään yksin. Luottamus ja usko antaa askeleille voimaa jatkaa. Tunteet eivät sanele. Kalliolle juurtuminen on välillä kivuliasta, mutta sen arvoista! Tästä on hyvä jatkaa :)

Yhteys, yhdessäolo, yhteenkuuluvuus. Kuulua johonkin, olla osana jotakin.

Yhteisö, suku, perhe, koti, ystävät.

Ketään meistä ei ole luotu olemaan ihan yksin. Ihminen tarvitsee ihmistä, vierellä kulkijaa, kanssamatkaajaa.

Verkostoitua.

Olla lähimmäinen, tärkeä, rakastettu.Olla olemassa. Sellaisenaan. 

Pakkanen on päässyt "puraisemaan" ihan tänne Etelä-Suomeen saakka! Vaikka onkin ollut luihin ja ytimiin asti pureutuvaa pakkasta, on armas aurinko ja ihana valo ollut upeasti maalaamassa talvista maisemaa. Ja siitä on tullut itsellekin voimaannuttava olotila. Ei koko ajan harmaata, synkkää ja sateista. Näin on hyvä : )

Tosin pienet metsäneläimet olivat menneet ihan hämilleen pakkasista. Näin paleltuneen hiiren ja kohmeisen sammakon, jotka eivät ehtineet pakkasilta suojaan. 

Pitäkäähän itsenne lämpöisinä!

Tänään on kuulunut vielä viimeiset kauneimmat joululaulut. Loppiainen päättää joulun ajan. Meiltä kuusi riisuttiin ja vietiin pois heti uuden vuoden alkaessa. Olimme reissussa joulun ja uuden vuoden vaihtumisen välissä ja kuusi oli ehtinyt kunnolla kuivahtaa. Varisteli neulasia kovasti. "Riisuimme joulun" pois myös koristeiden osalta, mutta kynttilät ja valot saivat jäädä luomaan valoaan ja tunnelmaansa tähän niin kovin pimeään vuoden aikaan. Edes lumi ei ole antamassa valoaan!

Joululauluista rakkaimmalksi tuli Carola Häggvkistin joululevy: "Christmas in Bethlehem". Levyä löytyy luonnollisesti myös ruotsinkielisenä. Kappaleiden sovitukset ovat aivan mahtavia! Nautin joka solullani ja siemailen jokaisen kappaleen pala palalta, kohta kohdalta. Joka kerta kuunnellessani kappaleet uudelleen saan syvemmän inspiraation tai tunteen sisimpääni. Huomaan muutenkin itsessäni musiikin uudenlaisen vaikutuksen elämässäni, aisteissani ja tunteissani. Musiikki todella tuntuu jossakin sisimmän sopukoissa. Etenkin vanhat hyvätkin kappaleet, jos ne ovat uudelleen sovitetut, voivat todellakin hyvin tehtynä viedä mennessään! 

Toinen uusi tuttavuus, niin artistina kuin musiikkina,on kannelta näppärästi ja upeasti soittava Ida-Elina. Olen kerran kuullut häntä livenä Bulevadin salonkikahvilassa Helsingin keskustassa. Hyvä ystäväni vei minut kuuntelemaan Ida-Elinaa. Se oli ensi kosketus hänen musiikkiinsa. Jouluksi häneltä ilmestyi "Valoisaa Joulua" levy. Sainkin sen pojiltani joululahjaksi :)

Huomenna aamuna on herättävä todellisuuten, kun herätyskello soi! Arjen pyörteet alkavat jälleen. Mitähän tämä vuosi tuokaan tuleessaan? 

Arjen iloja alkavaan viikkoosi :)

Vuosi on todella vierähtänyt! Vuosi vuodelta ajankulku tuntuu erilaiselta. Tuntuu yhä enemmän siltä,että hetkeen tulisi tarttua. Katselin tässä joululoman aikana vanhoja "kunnon paperisia valokuvia" ja huomasin ajan kulun monessa suhteessa. Lasten kasvamisessa, ihmissuhteiden katkeamisena (syystä tai toisesta), ystävyyssuhteiden lujittumisena ja joidenkin ihmisten kohdalla on joutunut jättämään hyvästit täällä ajassa. Näitä ajatellessani, valokuvia katsellessa, havahduin "hetkeen tarttumisen" merkityksen. Kuinka nopeasti jokin hetki on mennyt ja takanapääin. Hyvätkin hetket saattavat olla "kadonneet" ajatuksistamme,kunnes valokuvan tuoma tunnelma palaa takaisin tajuntaamme. Valokuvat ovat rakkaita, tärkeitä. Valokuvat voivat tuoda muistoistamme myös surua ja tuskaakin ja aina ei halua tai edes pysty katsomaan niitä. Joskus aika tekee tehtävänsä - aina ei ehkä aikakaan tunnu riittävän. Emme voi koskaan määritellä toisen kokemaa tunnetta. Hetkessä on vain oltava läsnä - olemassa.

Hyvää alkanutta vuotta sinulle!